BLOGI: Viisi pientä hetkeä - tuokiokuvia lopputurnauksesta

Kirjoittaja toimi U19-poikien EM-lopputurnauksessa kesällä 2018 turnauksen mediavastaavana ja aisti kisatunnelmaa niin sisältä kuin ulkoakin päin koko reilun kaksiviikkoisen ajan.

Se on kaukana. Pohjanmaa nimittäin. Tai riippuu tietysti täysin mistä päin maailmaa asiaa katselee. Ja toisaalta se on hyvin lähellä – ainakin muistoissa. Heinäkuulta lopputurnauksesta jäi mieleen useampikin hiukan hankala tilanne, muutama todella kiperä ja jokunen oikeasti ikäväkin, mutta… Paljon, paljon enemmän jäi mieleen hienoja hetkiä, positiivisia asioita ja pieniä, hetkellisiä tilanteita, jotka jättävät kuitenkin niin pysyvän jäljen muistoihin.

Lopputurnaus sai nauttia Pohjanmaasta parhaimmillaan jo pelkästään sään osalta, mutta moni asia kilpaili loisteessa auringon kanssa. Tunnelma stadioneilla ja niiden liepeillä, turnauksen näkyminen isäntäkaupungeissa, aito innostus kisatoreilla ja ennen kaikkea niin paikallisten ihmisten kuin järjestäjienkin vilpitön ja oikeutettu ylpeys siitä, että nyt ollaan tekemässä jotain hienoa. Pohjanmaalainen ylpeys näytti parhaat puolensa ja tarttui meihin ”kaukaa tulleisiinkin”.

”Mitä tapahtuu Vaasassa/Seinäjoella, jää Vaasaan/Seinäjoelle”. Tämä tuli todettua useammallakin suulla ja vaikka tämän lausahduksen kirvoitti pääsääntöisesti joku hyvin viaton yksittäinen tapaus, niin kaikkea ei kuitenkaan voi julkisesti kertoa. Voin tässä kohtaa nähdä jokaisen järjestelytehtävissä olleen hiljaisen hyväksyvästi nyökkäävän, vaikka keskenään ja moni kotonaan on varmaan ne pienet ei-julkiset tapauksetkin kertonut ja läpikäynyt.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei minulla olisi mitään kerrottavaa. Ja kun en voi kertoa ylitsepääsemättömistä ongelmista, kaiken sortumisesta ja nurkan takana joka hetki lymyilleestä katastrofista – valehtelisin silloin, nimittäin – niin ehkä muutama kuvaus niistä pienistä, ohitse kiitävistä hetkistä antaa edes jonkinlaisen kuvan siitä tunnelmasta, joka Pohjanmaalla heinäkuussa vallitsi. Hetkiä, joita voi muistella pieni hymynkare suupielessä ja noita viikkoja kaivaten.

Shortsit

En ole tyystin kykenemätön lukemaan sääennusteita ja yleensä kykenen myös pakkaamaan varusteet matkaan suhteellisen onnistuneesti. 1+1 pakaasiin olin mielestäni pakannut kaiken, mutta perillä ilmeni että yksien perinteisten pelihousujen lisäksi en ollut pakannut matkaan yksiäkään shortseja. Eli ostoksille päivän pitkissä housuissa kärvistelyn jälkeen. Shortsit löytyivät helposti (ja edullisesti), eikä muuta kuin hotelliin vaihtamaan kevyempää päälle. Innostus oli sen verran kova, että vaikka onnistuin hintalapun saksimaan irti, niin sitten jo mentiin. Vaasan keskusta sai yllättävää hilpeyden aihetta erään henkilön marssiessa määrätietoisesti eteenpäin sinänsä siisteissä mustissa shortseissa, mutta ns. tarra takalistossa. Eikä mikä tahansa tarra, vaan noin 30 sentin mittainen liuska, joka varsin tehokkaasti julisti asusteen olevan kokoa XL. Ystävällinen kollega nappasi tarran vähin äänin pois sen huomattuaan noin puolen kilometrin jälkeen. Hän siirtyikin sitten pian suurempiin tehtäviin UEFAan…

Takaisin katsomoon

Työtehtäviin liittyneistä syistä en itse varsinaisesti katsonut yhtäkään turnauksen ottelua kokonaan, mikä oli sinänsä ikävää, mutta tarjosi tilaisuuden yhden hienon tapahtuman todistamiseen. Seinäjoella – en muista peliä – ilta alkoi jo hämärtää ja katsomosta poistui nelihenkinen perhe. Pienempi lapsista oli jo pitkälti yli normaalin nukkumaanmenoajan ja tämä oli ilmiselvästi syy poistumiseen kesken ottelun toisen jakson. Nuoren rouvan sanat miehelleen jäivät lämmittämään: ”Nyt on ihan pakko lähteä nukkumaan, mutta miksi te ette voi jäädä pelin loppuun saakka?”. Pienen muodollisen vastustelun jälkeen katsomoon palasi isä vanhemman lapsensa kanssa – ja hymy kummankin huulilla kertoi kaiken. Iloa mahdollisuudesta nähdä hieno ottelu loppuun saakka, mutta varmasti myös iloa siitä miten mahtava vaimo ja äiti kaksikolla oli.

”En halua tulla takaisin”

Hotellin parvekkeella joskus yhden jälkeen yöllä kaksin UEFAn henkilökunnan edustajan kanssa harrastamassa paheita. Ei siis sellaisia, mutta koska turnaus oli virallisesti savuton, niin en voi kertoa tarkemmin… Vilpitön toteamus siitä kuinka ”tämä on ollut kaikin puolin todella mahtavaa, niin kisat kuin kaupungitkin”. Perisuomalaiseen pessimistisen tapaan vienosti esitin vaihtoehtoa tulla testaamaan mielipidettä uudestaan esimerkiksi tammikuussa, mutta en jatkanut tämän jälkeen: ”En halua tulla. Tulisin mielelläni uudestaan, mutta pelkään että tämä mielikuva, joka minulle nyt on jäänyt ei olisi enää sama. Se ei tästä voi millään enää paremmaksi tulla.” Mitäpä tuohon enää oli tarvetta edes yrittää lisätä.

Köyden jatkona

Lopputurnausta järjestämässä olleista ihmisistä ja sen ainutlaatuisen tunnelman luomisessa mukana olleista voisi tähän lätkäistä todella pitkän listan. Annan nyt kuitenkin erityisen kiitoksen ”kotikentälle” eli median kanssa toimineille vapaaehtoisille. Sekä Vaasassa että Seinäjoella oli kerta kaikkiaan tyrmäävä tiimi, joka halusi, osasi ja toimi turnauksen alusta loppuun saakka loistavasti. Jos tältä sektorilta yksi tuokio pitää valita, se on varmasti finaalista Seinäjoella, jossa niin sanotusti viriteltiin köyttä valmiiksi jo pariinkin otteeseen. Kun finaali viimein jatko-ottelun myötä ratkesi, siinä sitten seistiin pikaisesti etsityn (Seinäjoelta löytyy kaikkea) köyden päässä pitämässä valokuvaajia aloillaan ennen palkintojenjaon alkua. Olipa todella sellainen olo, että nyt maailma on kontrollissa ja koska köydessä on kaksi päätä, niin sama tunne näytti vahvasti olevan myös vastapuolella. No, pidimme köyden tiukalla, kaikki saivat kuvansa kun aika koitti, eikä ketään tarvinnut ripustaa narun jatkoksi – toki tästä muutama mustan huumorin sävyttämä murjaisu aikaan saatiin, mikä sekin kertoi vain hyvästä hengestä. Köyden myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta tehtävä oli suoritettu.

Yksin

Tätä on vaikea yksilöidä, koska näitä hetkiä oli useampia. Niitä oli Vaasassa, niitä oli Seinäjoella, niitä oli matkalla kaupunkien välillä. Sellaisia pieniä hetkiä kun on yksin ja kaikki ympärillä oleva alkaa menettää merkitystään ja vain on. Ja nauttii. Sellaisia tulee silloin kun on jossain, missä viihtyy, missä on hyvä olla. Ja toisaalta ei tule, elleivät nämä edellytykset täyty. Hetkiä, joita ei voi kuvailla, joiden toivoisi jatkuvan ja jatkuvan, mutta jotka kuitenkin väistämättä ovat vain pieniä väläyksiä. Samalla ne ovat kuitenkin hetkiä, joista syntyy se todellinen mielikuva, todellinen ja pysyvä muisto; muisto siitä, että heinäkuussa 2018 Pohjanmaalla oli hienoa ja hyvä olla. Kaikkineen.

Ajattelin vielä jonain päivänä tulla takaisin. Haluan tulla - ei se ole enää kaukana, se on lähellä.

Mikael Erävuori