BLOGI: Millaista on ”futisvanhemmuus”?

Jorma Vertainen oli kentän laidalla seuraamassa, kun hänen poikansa Eetu teki upean maalin Suomi-paidassa Montenegroa vastaan kesäkuun alussa. Vuonna 2005 Jorma toimi tilastomiehenä, kun Eetu harjoitteli pomputtelua kotitalon alakerrassa.

 

 

Millaista on olla ”futisvanhempi”? Tämä mielenkiintoinen blogi-teksti herättänee tuttuja tunteita monessa urheilevassa perheessä. Tämä onkin oikea hetki kiittää teitä kannustavia vanhempia, joita ilman suurtenkin pelaajien polku olisi paljon mutkikkaampi. Teette korvaamatonta työtä!

 

Nyt päästämme ääneen Jorma Vertaisen.

 

*****

 

”Heinäkuu 2000. Toisella vuodella oleva Eetu seuraa isoveljen Hesa Cupin pelejä. Ei suostu istumaan vaunuissa vaan vaatii raivoisasti päästä ruohikolle pallon kanssa. Pampers-vaipat pyörähtävät pikkupöksyissä tuntikausia iloisella sykkeellä, kun vedot lähtevät”.

 

”Kodin alakerrassa pieni liikuntasali, jossa isoveli koulutti usein reippailla otteilla yhdeksän vuotta nuorempaa ”Epaa”. Ainoa perussääntö oli, että itkien tai riidoissa ei saa salista pois tulla. Värisevien huulten ja mustelmien kanssa pojat usein iltapalalle ilmestyivät.”

 

”Samassa salissa talvella 2005 tatsin haltuunottoa. Epa oli innostunut pompotteluhaasteista ja kolme kuukautta istuin illasta iltaan tuntikausia tilastomiehenä, kun nilkalla, polvella ja päällä Epa haki ennätyksiä. 300 000 pompotusta tuli kolmessa kuukaudessa kirjattua, ennen kuin tilastomies väsyi.”

 

Ehkä tuollaisten hetkien kautta vahvistui käsitys siitä, mikä merkitys urheilulla ja jalkapallolla saattaa pojalle olla. Viisilapsisessa perheessä urheilu ja liikunta olivat arjessa tärkeitä, mutta niin olivat osalle lapsista myös musiikki, tanssi ja kuvataiteet. Uusperheessä, jonka jäsenillä oli neljä eri sukunimeä, välittyi kuopukselle yhteisen arjen kautta ehkä jotain myös yhdessä kasvamiseen, oman paikkansa löytämiseen, tahtomiseen ja yhteistyöhön liittyviä taitoja ja merkityksiä.

 

Olen työni kautta ollut kymmeniä vuosia päivittäin tekemisissä huippu-urheilijoiden ja suomalaisten valmennusjärjestelmien kanssa. Nähnyt yksittäisten urheilijoiden, valmentajien ja joukkueiden polkuja. Sen tuomasta ymmärryksestä lienee ollut apua myös Epan, ei niin helpon tai yksinkertaisen tarinan, tukemisessa. Olen tietoisesti halunnut sanoutua irti valmentajan roolista ja olla mukana ensisijaisesti isänä. Toki monissa sellaisissa teemoissa, jotka huippu-urheilijan ammattiin aikovan on hyvä riittävän aikaisessa vaiheessa sisäistää, olen koittanut auttaa.

 

Ajattelen, että lapsena ja nuorena on oleellista keskittyä vahvan perustan rakentamiseen tulevalle ammatille. Oikoteihin ei kannata luottaa, vain tämän päivän laatuun. Epalla on ollut onni saada fyysisen ja samalla ehkä myös henkisen perustan rakentamiseen tärkeä tuki jo vuosien ajan Erik Piispalta. Monet TaNoke-vuodet Kemppisen Pertin intohimoisessa ohjauksessa olivat taitoperustan näkökulmasta tärkeitä. Ei ole sattumaa, että Suomen U19-maajoukkueessa on paljon poikia, jotka ovat vuosia tehneet hommia hänen kanssaan. Heitä ovat muun muassa Saku Ylätupa, Jaakko Oksanen, Tobias Fagerström ja Epa.

 

Jalkapallo on antanut perheellemme paljon enemmän kuin vienyt. Unelmia, yhteisiä pettymysten kestämisiä. Valtavasti ystävyyssuhteita ja tärkeiltä tuntuvia hetkiä Epan pelaajakavereiden tarinoita seuratessa, välillä auton etupenkillä kuskina poikien juttuja kuunnellen, välillä kenttien reunojen intohimoisissa tunnelmissa velloen. Lämmin ailahdus tietysti isänä tulee myös niiden valmentajien osalta, jotka Epaa ovat auttaneet. Alkuvaiheissa kipinän roihun kasvattajat Jake Kärkkäinen ja Ionel Armean ja nyt myöhemmissä vaiheissa Epaa ammattitaidollaan ja kannustuksellaan hurjasti eteenpäin vieneet HJK:n valmentajat ja Palloliiton nykyinen valmennustiimi Tihisen Hannu mukaan lukien.

 

Erityisen merkittäviltä ovat tuntuneet isän näkökulmasta ne toimijat, jotka ovat jaksaneet hankalissakin vaiheissa uskoa Epaan. Vuosien varrelle on osunut paljon myös niitä valmentajia, joiden usko Epan potentiaaliin ei ole riittänyt. Niissäkin vaiheissa Epan oma tahto ja sitkeys hyvään päivittäiseen tekemiseen ja omiin unelmiin on vahvistunut. Niissä tummemmissa syövereissä, jolloin sekä pojan että isän usko on horjunut, on onneksi ollut taustalla elämänmakuiset, viisaat naisen ja äidin silmät ja sanat.

 

Osa suuren lajin rikkautta on se sosiaalinen ympäristö, joka joukkueiden ympärille syntyy. Siellä käydään yhdessä läpi laajaa tunneskaalaa, sekä pelin yhteydessä että muiden teemojen äärellä. Otetaan joskus yhteen, koetaan ikimuistoisia reissuja, määritellään tavoitteita ja otetaan vastuuta niistä. Ja kun se pieni yhteisö toimii, toimivat hommat usein kentälläkin. Ei ole sattumaa, että KyIF:n vuonna 1999 syntyneiden noin 20 pelaajan ryhmästä tuli viisi maajoukkuepelaajaa.

 

Kirkkaana mielessäni on talvinen ilta joskus noin vuonna 2007, kun Stavitskin Timo tuli ensimmäistä kertaa Kyifin treeneihin. Epan kanssa alkaneesta sisäsyrjäsyötön harjoitteluhetkestä tie on vienyt vuosikausien yhteisen tutkaparin jälleen yhteen nyt U19-maajoukkueen puitteissa. Aika moni muukin joukkueen pojista on vuosien varrella istunut hikisissä ja rouhepitoisissa kamppeissaan autoni takapenkillä. Hyvä niin. Ilo on ollut aina kuskin puolella.

 

Heinäkuun futisjuhlaa EM-kisoissa on hieno odottaa. Pohjalaiset järjestävät yleensä huippupidot! Samalla ajattelen, että suurimmalle osalle pojista se on upeudestaan huolimatta vasta ammattiurheilijan työn alkuvaiheen etappi.

 

En rohkene määritellä sitä, millaista hyvä futisvanhemmuus on. Liekö sen kummempaa kuin muukaan hyvä vanhemmuus. Kykyä katsoa asioita lapsen ja nuoren näkökulmasta. Ymmärrystä siitä polusta ja sen edellyttämästä arjesta, johon hänen unelmansa ovat viemässä.  Järkähtämättömän tuen ja kannustuksen välittämistä. Haastamista. Viisaan etäisyyden oton ja varauksettoman läheisyyden tasapainotanssia. Omien virheiden näkemistä ja parhaimmillaan jopa oppimista niistä.

 

Tänä päivänä tuntuu hyvältä nähdä se omistajuus, joka Eetulla oman ammatinvalintansa osalta päivittäin on. Ymmärrys siitä, että tahtominen on tärkeämpää kuin toivominen ja tekeminen tärkeämpää kuin aikominen. Ja luja luottamus siitä, että tiukkojenkin paikkojen tullessa Epa tietää mistä suunnasta hän saa tarvitessaan unelmilleen ja niiden esteiden ratkaisuille järkähtämättömän tuen.

 

Jorma Vertainen

Poika Eetu pelaa HJK:n Veikkausliigajoukkueessa ja Suomen U19-maajoukkueessa