BLOGI: Arvostammeko juniorityötä?

Erkko Meri on lakimies, juuri perustetun Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtaja ja Käpylän Pallon vuonna 2006 syntyneiden United-joukkueen valmentaja. Tämän kertaisen blogimme aihe on kasvattajaseurojen merkitys ja arvostus suomalaisessa jalkapallossa. 

Gnistanin kasvatti Erkko Meri osaa luetella kaikki sata seuraa, joiden nykyinen tai entinen pelaaja esiintyi vuonna 2017 Suomi-paidassa. Päästetään Erkko ääneen!

****

Imatran Palloseura. Leppävaaran Pallo. Kyrkslätt Idrottsförening. Turun Nappulaliiga. Ruskon Pallo. Ja monia muita.

Heinäkuun EM-lopputurnaus on yksi välietappi nuorten jalkapalloilijoiden uralla. Monella Suomen U19-pelaajalla tuo ura, jalkapalloilijan polku, on alkanut sellaisista seuroista, jotka harvoin nousevat esille mediassa. Osa seuroista saattaa olla jopa jalkapallofanaatikoille vieraita. Jostain kaikki on kuitenkin alkanut. Jostain ”Minihuuhkaja” on lähtenyt lentoon.

Vuonna 2017 Suomessa oli 100 seuraa, joiden nykyinen tai entinen pelaaja oli pelannut vuoden aikana poikien tai nuorten maaottelussa. Mukaan mahtui seuroja niin Kontiolahden LehPasta länsirannikon Oravais IF:ään kuin Helsingin Palloseurasta Rovaniemen Santa Clausiin. Suomi-paitaan on ponnistanut pelaajia erikokoisista kaupungeista ja erilaisista seuroista. Jokaisen pelaajan kohdalla on kuitenkin tapahtunut sama ainutkertainen hetki: ensimmäiset harjoitukset jalkapalloseurassa.

Kaikesta kliseisyydestään huolimatta juniorityö on urheilun perusta. Jos asian haluaa ilmaista kuvainnollisesti, lapsipelaaja on tabula rasa, tyhjä taulu, jonka jalkapalloilullinen maailmankuva rakentuu harjoitus harjoitukselta, ottelu ottelulta. Pelaajaidentiteettiin vaikuttaa luonnollisesti myös ne lukemattomat hetket, jolloin pelaaja harjoittelee itsekseen. Erilaiset kokemukset maalaavat ”jalkapalloilijan taulua”.  Pelaaja on aina ympäristönsä tuote. Ensimmäisessä seurassa syntyy usein sellainen kipinä, jonka sytyttämä liekki kantaa pitkälle.

”Luomutuotanto” ei poista seurojen tärkeyttä

Eräs kokeneempi jalkapallotoimija, joka on seurannut pitkään nuorten maaotteluita, totesi minulle aikanaan seuraavaa: ”Kaksi merkittävintä tekijää suomalaisessa pelaajakehityksessä on perhe ja sattuma.” Kyse on ”luomutuotannosta”; Suomesta puuttuu vielä systemaattinen huippupelaajakehitys. Vaikka suomalainen juniorijalkapallo on ottanut pieniä kehitysaskeleita viime vuosina, vasta vuosikymmenen päästä näemme, onko merkittävää parannusta tapahtunut.

Edellä lausuttu ei kuitenkaan poista kasvattajaseurojen tärkeyttä. Jokaisen seuran, josta on ponnistanut pelaaja esimerkiksi U19-maajoukkueeseen, on syytä olla ylpeä. Kasvattajaseurat on nähtävä mahdollistajina, perustan rakentajina ja kipinän sytyttäjinä. Seura ei tee pelaajaa, mutta seuratoimijat voivat yhdessä perheen ja muun ympäristön kanssa vaikuttaa siihen, kuinka suurella intohimolla lapsi ja nuori haluaa tavoitella jalkapallounelmiaan.

Lapsipelaajan kehittyminen on pitkä prosessi – matka, jonka aikana tulee nopeaa kehittymistä, hetkellisiä alamäkiä, pettymyksen hetkiä, onnen tunteita. Monet U19-maajoukkuepelaajista ovat pelanneet useammassa seurassa. Jokaisella seuralla on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa – oli pelaaja viettänyt seurassa sitten yhden tai seitsemän vuotta. On aiheellista kysyä, pitäisikö meidän luopua tarpeesta määritellä vain yksi kasvattajaseura. Mielestäni pitäisi. Haasteita on toki muitakin. Esimerkiksi Palloliiton kasvattajarahamääräyksissä kasvattajaikä alkaa 12. ikävuodesta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että varhaisemmat ikävuodet olisivat merkityksettömiä, päinvastoin.

Juniorityöllä on väliä

Junioriseurojen esiinnostaminen ei ole tärkeää vain seurojen kannalta. Kyse on arvostuksesta koko suomalaista juniorijalkapalloa kohtaan. Sama pätee juniorivalmentajiin: valmentajia ei tule mainita heidän itsensä takia, vaan laajemmin juniorivalmentajuuden tärkeyden korostamiseksi. Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä, jos haluamme kestävämpää jalkapallokulttuuria. Lentopalloliitto mainitsee toisinaan nuorisomaajoukkuepelaajien kohdalla valmentajan, jonka pelaaja on itse halunnut nostaa esiin. Toimisiko vastaava tapa myös jalkapallossa?

Pieniä - mutta sitäkin tärkeämpiä - eleitä on muitakin. Palloliitto mainitsee maajoukkuelistauksissaan aina silloin tällöin pelaajien aikaisemmat seurat. Tämä on tärkeä signaali: pelaaja ei vain tupsahda tyhjiöstä, vaan jokaisella on tausta jossakin seurassa tai seuroissa. Listaukset antavat tunnustusta yhteisöille, joissa pelaaja on saanut kasvaa ja kehittyä. Esimerkiksi U19-maajoukkueen Saku Ylätupa pelasi juniorina LePassa, FC Espoossa ja HJK:ssa. Kolme erilaista seuraa, kolme erilaista identiteettiä, kaikilla oma roolinsa vuosien varrella.

Laadukas valmennus, hyvät olosuhteet ja hyvätasoiset ottelut ovat tärkeitä pelaajakehityksen osatekijöitä. Kaikkiin näihin seikkoihin voimme vaikuttaa lyhyessäkin ajassa. On kuitenkin myös pidempi prosessi. Miten rakennamme päivittäin sellaista ympäristöä, jossa jalkapallo näyttäytyy lapsille tärkeämpänä ja merkityksellisempänä kuin mitä se nyt on? Kysymys on läheisessä suhteessa juniorityön ydinajatukseen. Miten tuomme kasvattajaseuroja esiin? Miten puhumme juniorivalmentajista? Kuinka tärkeänä pidämme juniorijalkapalloa?

Oma arvostus tulee aina ensin

Se, miten ulkopuoliset suhtautuvat seuran tekemään kasvatustyöhön, on monen asian summa. Osa ymmärtää juniorityön arvon, osa ei. Yhteen asiaan voimme kuitenkin vaikuttaa itse: miten arvostamme oma toimintaamme? Seuroilla ja niiden yksittäisillä toimijoilla on suuri vastuu siinä, minkälaisessa jalkapalloympäristössä pelaajat kasvavat. Liian harvalla seuralla on nettisivuillaan tietoa esimerkiksi seurassa juniorina pelanneista Helmarit- tai Huuhkajat-pelaajista. Vielä harvalukuisemmalla joukolla on seuran tiloissa entisten pelaajien valokuvia tai vanhoja pelipaitoja. Ympäristön vaikutus on valtava.

Aikaisemman seuran arvo ei laske mihinkään, vaikka pelaaja olisi vaihtanut seuraa jo varhaisessa vaiheessa. Jokaisella palapelin osalla on oma paikkansa. Tarvitsemme erilaisilla painotuksilla toimivia seuroja, jotta jokaiselle lapselle ja nuorelle löytyisi sopiva tapa harrastaa. Liikkumisen mahdollisuuden kerran viikossa tarjoavat seurat ovat tärkeitä siinä missä huippupelaajatuotantoon panostavat seurat. Juniorityö on arvokasta, tapahtui se missä muodossa tai millä tarkoituksella tahansa. Seura ei ole epäonnistunut, vaikka pelaaja päättäisi jossain kohtaa vaihtaa sellaiseen ympäristöön, jonka kokee sopivammaksi itselleen. Seurojen on päinvastoin oltava ylpeitä, jos pelaaja kokee kehittyneensä niin paljon, että haluaa kokeilla siipiensä kantavuutta haasteellisemmassa joukkueessa.

Asetan haasteen seuratoimijoille ja valmentajille. Kertokaa kasvattipelaajienne tarinoita. Esitelkää seurassanne pelanneita pelaajia. Muistuttakaa, kuinka pitkälle seurasta voi nousta. Vinkatkaa junioripelaajille, että heinäkuun kotikisoissa pelaa tulevaisuuden tähtiä, jotka ovat joskus pelanneet tai pelaavat yhä samassa seurassa. Kannustakaa lapsia unelmien tavoitteluun. Esikuvissa piilee suuri voima.

Erkko Meri
Twitterissä @ErkkoMeri

Ps. Ne 100 seuraa, joiden nykyinen tai entinen pelaaja esiintyi viime vuonna Suomi-paidassa U15-U21-maaottelussa, ovat: AC Oulu, Atlantis, BK-46, EBK, EIF, EPS, EsPa, FC Blackbird, FC Espoo, FC Eurajoki, FC Lahti, FC Sport, FC Ulvila, FC Wild, Haka, HaRi, HauPa, HIFK, HJK, HJS, Honka, HPS, HyPS, I-JBK, IF Gnistan, IFK Mariehamn, Ilves, Inter, IPS, Jaro, Jazz, JIPPO, JJK, JoKi, Jurva-70, JäPS, KaaPo, Kasiysi, KeiKa, KelA, KePS, Komeetat, KoNa, KontU, KOPSE, KP-75, KTP, KuPS, Kuusysi, KyIF, KäPa, Legirus, LehPa, LePa, MasKi, MiKi, MultiAnts, MYPA, NJS, Norrvalla FF, NuPS, OLS, Oravais IF, ORPa, PaNK, PeKa, PEPO, PK-35, PK-37, PKKU, Ponnistus, PPV, PS Kemi, Reipas, RiPS, RoPS, Ruskon Pallo -67, SalPa, Santa Claus, SaPa, SJK, STPS, Sudet, TePS, TiPS, TPS, TPV, TuNL, TuPS, TUS, TuTo, TuWe, Valtti, VeVe, VIFK, Viikingit, VJS, VPS, WJK, ÅIFK.